︎


Anna Tahkola & Aurora Ala-Hakula: Mehiläispurppura


Sijainti: Aurumin 2. kerroksen aula ja Yliopistonmäki



Haluamme muodostaa teoksessa uudenlaisen suhteen luontoon, johon kulttuuri opettaa suhtautumaan vaaleanpunaisen romanttisesti. Onko erilaisia vääristymiä heijastavan luontosuhteen tilalle mahdollista luoda vuorovaikutusta, joka vastaisi paremmin todellisuutta?

Niityillä, ojanpientareilla ja jättömailla kukoistavat kasvit houkuttelevat mesipistiäisiä ja perhosia mehiläispurppuraa hohtavilla kukinnoilla. Kukat ilmaisevat pölyttäjähyönteisille meden sijaintipaikan värillä, jota ihmissilmä ei erota. Vuorovaikutus tapahtuu muilta lajeilta salaa, koska näin on mahdollista välttää petoja ja elää täyteläisesti. Värit kutsuvat ja hurmaavat niin pölyttäjiä kuin taiteen kokijoita.

Romantiikan ajan taide korosti luonnon kauneutta, viattomuutta ja seksuaalisuutta. Sen rinnalla romanttisia ideaaleja luonnosta on käsitelty myös metsää ja erämaita käsittelevässä kirjallisuudessa ja taiteessa. Niissä oletetaan toiveikkaana, että luonto korjaa itse itsensä, kunhan vain ihminen jättää sen rauhaan. Kapitalismin murskaama luonto on hyväksikäytetty, vaarallinen ja täysin hallintamme ulottumattomissa.

Nyt kun luonto ei vastaa romanttisia käsityksiä ja tyydytä loputtomia haluja, useat haluavat heittää ihastukselle katkerat hyvästit. Luonnon totaalista loppua manataan eri yhteyksissä synkeästi. Todellisuudessa loppu on koittanut vaaleanpunaisille käsityksille, joita olemme luonnosta muodostaneet.

Vaikka luonto ei olekaan sellainen, jollaisena olemme halunneet sen nähdä, emme tahdo vieraantua siitä lisää. Yritämme rakentaa luontosuhdetta uudelleen aloittamalla perusasioista: ajan antamisesta, tutkimisesta, kuuntelemisesta ja uteliaisuudesta. 

Aurora rajoitti vuoden ajan huomattavasti netin käyttöä, josta säästyneen ajan hän käytti lähiluonnon kasvien ja eläimien tunnistamisen opiskeluun. Hän rakensi läheistensä kanssa parvekkeelle pölyttäjäpuutarhan, jossa käy kimalaisia, kukkakärpäsiä ja joskus perhosia.

Anna on viettänyt viime kesät tarkastelemalla erilaisia rantakallioita ja rantojen eliöitä Turun ja Pohjois-Norjan saaristossa sekä Itämeren etelärannoilla. Häntä kiehtovat muutoksen ja materiaalin suhde, virtaavuuden ja muodostumisen teemat. Annan töissä erilaiset havaintojen maailmat törmäilevät, sekoittuvat ja limittyvät toisiinsa fragmentaariseksi kokonaisuudeksi. Teoksissaan hän haluaa luoda paikan läsnäololle, ihmettelylle ja taiteen keholliselle kokemiselle. 


Aurora Ala-Hakula (1985) on esseisti ja kirjailija, joka työskentelee yhdessä ääni- ja kuvataiteilijoiden kanssa. Teksteissään hän haluaa luoda tilaa ihmisten, eläinten ja kasvien väliselle vuorovaikutukselle.

Anna Tahkola (1983) on kuvataiteilija, joka työskentelee monialaisesti piirustuksen, maalauksen, installaation, esitystaiteen ja kirjoittamisen parissa. Hänen työskentelyssään keskeistä on ruumiillisuus ja affektiivisuus. 



Ääniessee 1

Mehiläispurppura


Pystytkö kuvittelemaan värin, jota et ole koskaan nähnyt? Kutsun sitä kielellä esiin luonnosta: mehiläispurppura, mehiläispurppura, mehiläispurppura.

Viiletän pyörällä kukkaniityn vierustaa kaupunkiin ja maisema sumenee silmissäni. Näen kukkien massan ja niiden toisiinsa sekoittuvat värit. Minun täytyy pysähtyä, jotta voin kohdata yksittäisen kasvin.

Auringonkukan keltainen tulvii kasvin teriöstä kaikkiin aisteihini ja täyttää mieleni. Juuri kukan keltaiseen olen ihastunut. Väri purkautuu hiljalleen kihelmöiviksi sähköiskuiksi ruumiiseeni. Kukka on kaksinaamainen. Se näyttää aivan erilaiselta mesipistiäisten silmin.

Mesipistiäiset, kuten mantukimalainen, verhoilijamehiläinen ja muurariampiainen, näkevät verkkosilmillään ihmisen erottamien violetin aallonpituuksien tuolle puolen. Ne näkevät mehiläispurppuran, kun ihminen näkee keltaista.

Hyönteisten auringonkukkaniityllä valon liikkeet ja värien kontrastit ovat voimakkaita. Mesipistiäisten valonäkö on nopea. Mehiläispurppuran väriset kuviot ovat eri muotoisia ja kokoisia eri kukissa. Taivaalla lentävä mantukimalainen näkee jokaisen kukan erikseen ja erottaa niiden ultraviolettivaloa heijastavat yksityiskohdat.

Auringonkukan pehmeän teriön keskustassa hehkuu syvänvioletti ympyrä, jota kehystävät vitivalkoiset terälehdet. Tummanvioletin ja valkoisen kontrasti ohjaa nektarin luokse, jota pääsee imemään pehmeän teriön pohjalta.

Syvä kukkaistuoksu huumaa ja pökerryttää. Nektariot kimmeltävät kerroksellisen kukan keskustassa toinen toisensa vieressä. Tuolla on uusi mesiäinen, tuolla sokerimalja. Nektario. Soodapilli. Disko. Sokerikieli. Päiväniitty. Yölaatikko.  Upottavaa huumaa.

Kuin taidetta, mutta melkein parempaa, voisin kuvitella, vaikken pysty ylittämään tätä lajien välistä rajaa. Aistimme dominoivat, miten havainnoimme todellisuutta.

Mehiläispurppura on kukkien muodonmuutoksen väri. Kasvit olivat täällä kauan ennen ihmistä. Ne käyttävät hyönteisten kanssa kommunikaatiokanavia, jotka ovat ihmisen aisteilta kätketty.

Miten monet vaatteet samanaikaisesti keltaisella ja supervioletilla auringonkukalla on? Miten erilaiselta se näyttää katsojasta riippuen? Ajattelen nektaribileitä kukan teriössä. Minusta tuntuu, että tunnen ihastuttavasta auringonkukasta vain pienen osan.

Kasvien ja hyönteisten väliseen vuorovaikutukseen perustuva kehitys alkoi yleisen käsityksen mukaan noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Tutkijat kutsuvat sitä koevoluutioksi, lajien väliseksi yhteisevoluutioksi.

Suuri, ihmeellinen ja erittäin uhanalainen isoapolloperhonen, joiden yksilöitä liitelee Lounais-Suomen saaristossa runsaskukkaisissa kalliomaastoissa, on toukkavaiheessa riippuvainen isomaksaruohosta ravintokasvina. Jyrkänteillä, meren rannoilla ja avoimilla luodoilla kasvavan isomaksaruohon säilyttäminen ja kasvattaminen joutomailla tai puutarhoissa lisää toukkien ravintoa. Isoapollo ja isomaksaruoho elävät riippuvuussuhteessa toisiinsa.

Ymmärrän ihmisenä vain vähän hyönteisten ja kasvien monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden arkkitehtuurista. Ihmisen luonnonympäristöihin puuttuminen on tästä syystä niin riskialtista. Ajattelematon ja röyhkeän tiedostettu tuho ovat molemmat hirveitä, usein peruuttamattomia. Tästä huolimatta ihminen ei voi enää tässä vaiheessa nostaa käsiään ilmaan ja antaa luonnon selvitä itsekseen.

Kirjastot, nuo ihmisten kukkaniityt, ovat houkutelleet minut kaupungin keskustaan. Viiletän pyörällä ohi lasitetun veistoksen, jonka keltainen, purppura ja vihreä sekoittuvat sumuksi silmissäni. Värit pysäyttävät minut veistoksen eteen samalla tavalla kuin kukkaniityllä. Minun täytyy pysähtyä, jotta näköaistini pystyy vastaanottamaan kimmeltävän, räiskyvän keltaisen erillisenä muista väreistä.

Mesipistiäiset pörräävät syystokkurassa värikkään veistoksen ympärillä, mutta näkevät aivan erilaisen värien ilotulituksen kuin minä. Joka tapauksessa ne ovat täällä, ne katsovat verkkosilmillään samaan paikkaan kuin minä. Ihminen on kehittynyt ja elää vuorovaikutussuhteessa mesipistiäisten kanssa.

Räiskyvän värikkään veistoksen muodot tuovat mieleen rantakalliot, joiden päällä voi maata kuumina kesäpäivinä. Ja rantahiekan, johon voi upottaa varpaansa. Luonnon muovaama kallio herättää halun silittää sen pintaa kosketusherkillä sormenpäillä. Taiteilijan muotoilema värikäs ja liukas savi houkuttelee samalla tavalla sivelemään veistoksen pintaa.

Suloisista, väkivaltaisista ja neutraaleista kosketuksista jää jälkiä saveen ja rantakallioihin. Ne kertovat meille kollektiivisista ja henkilökohtaisista historioista. Muistiin ei voi nykyhetken totaalisuudessa suhtautua ylimielisesti. Melkein kaikki on ollut täällä kauan ennen meitä.

Kosketan lasitetun keltaisen saven kirkkaita ja liukkaita muotoja, sivelen sudilla hiekkaa niiden päältä. Näköaistin ja tuntoaistin välinen raja rispaantuu ja ne yhdistyvät kokemuksessa. Yhtäkkiä haluan löytää hiekan alta jotain. Se, mihin huomioni obsessoituu, määrittelee mitä löydän. En kerro sitä sinulle. Veistos on kaksinaamainen. Muut havaitsevat sitä sivelemällä aivan eri asioita.

Veistos on reitti luonnon monimuotoisuuteen, rajaus ja ote siitä. Juuri aistimusten intensiivisyyden vahvistumisen ansiosta, se ilmaisee yhtäkkiä hämmästyttävän tarkasti, miltä tuntuu silittää kallioista maisemaa koko sen horisontin matkalta. Haluan maata siellä luonnon monimuotoisuudessa maailman loppuun asti.

kuuntele essee


Ääniessee 2

Aikakosketus


Veistos. Rantakalliot. Arkeologinen kaivaus. Hiekkalaatikko. Barokkinen luonto. Trypofobia. Kivet. Kaiverrukset. Hiekkaranta. Mineraalit. Jäljet.

Sivelen hiekkaa sudilla veistoksen pinnalta. Kallioperää muistuttavien savisten muotojen väritys jäljittelee maan murrettuja sävyjä. Hiekan alta, saven pinnasta, paljastuu hankaumia ja kaiverruksia, joita kosketan sormenpäillä hellästi. Mannerlaattojen liike ja jäät ovat hieroneet aikojen saatossa uria ja onkaloita kallioiden pintoihin. Jäljet ilmaisevat eri geologisten kausien historiaa.

Veistoksen vaihtelevien pinnanmuotojen koskettaminen tuntuu siltä, että historian voi kokea nykyhetkessä. Se herättää nöyryyttä suhteessa menneisyyteen ja rantakallioiden ikään.

Kalliot ja kivet ovat olleet täällä kauan ennen meitä. Ne ovat eläneet vuorovaikutuksessa kasvien ja eläinten kanssa miljoonia vuosia. Ihmisen on vaikea muodostaa selkeää käsitystä näin pitkistä ajanjaksoista, koska elämme itse niin lyhyen aikaa.

Suomen alueen kallioperä on maailman mittakaavassa muinaista. Pohjois-Suomessa osa siitä on muodostunut 3500 miljoonan vuotta sitten, Lounais-Suomessa se on puolestaan noin 1800 miljoonaa vuotta vanhaa. 1650 miljoonaa vuotta sitten Lounais-Suomen alueelle muodostui kauniita rapakivigraniitteja, joita voi ihailla, koska kiviaines niiden päältä on hioutunut pois.

Se, että ihminen muodostaa aikakäsityksensä oman elinikänsä kautta, on tuhoisaa luonnolle. Kallioiden ja kasvien elämä maapallolla on kestänyt paljon pidempään kuin mitä ihminen pystyy hahmottamaan. Voimme kokemuksellisesti juuri ja juuri ymmärtää, mitä sata vuotta tarkoittaa, mutta miljoonan vuoden kuvitteluun tarvitaan poikkeuksellista hahmotuskykyä. Se on lähes mahdotonta.

Ihmisen lyhytnäköisyys ja puuhastelu on laajoista aikakäsityksistä katsottuna naurettavaa. Miksi louhimme miljoonia vuosia vanhoja kiviä? Miksi kaadamme tammia, jotka voivat elää tuhat vuotta? Kuvittele, millaisia metsiä täällä kasvaisi, jos olisimme jättäneet osan puista kaatamatta.

Veistoksen hiekka ja sen alta paljastuvat pinnat herättävät aistimuksen yhteiselosta ja yltäkylläisestä materiaalien kerroksellisuudesta luonnossa. Metsät eivät ole minimalistisia.

Ajattelen Katariinanlaakson luonnonsuojelualueen tammea, joka on kasvanut yhteen kiven kanssa. Kivi ja kaarna näyttävät hämmästyttävän samalta saumakohdassa, jossa eri materiaalit yhdistyvät. Ohuet juovat jatkuvat puun pinnasta kiven pintaan. Kaarna näyttää siltä, että se on venyttänyt itsensä kasvamaan kiven päälle. Vaaleaa jäkälää on levittäytynyt molemmille pinnoille.

Kivi ja puu sekoittuvat yhdessä joksikin uudeksi. Luonto on ylenpalttinen, täynnä keinotekoisia materiaalien hybridejä ja evoluution seurauksena syntyneitä moninaisia lajien risteymiä. Luonnosta vieraantunutta ja siihen välineellisesti suhtautuvaa ihmistä tämä kuvottaa. Kategorioiden halutaan säilyvän kulttuurin mukaisina: ennakoitavina, yksinkertaisina ja hyödyllisinä.

Veistoksen reiät ja onkalot herättävät trypofobian kokemuksen. Reikien rykelmät ja värilliset onkalot tuottavat samanlaisen hattaraisen yökötyksen tunteen kuin sokerin ahmiminen, kunnes oksentaa.

Veistoksen savisiin pinnanmuotoihin painuneista toistuvista reistä valuu hiekkaa. Ällöttävyys luonnossa on usein pelottelukeino. Sammakonkutu. Korvasieni. Löyhkäsilokka. Mäntykankailla kasvava karvasorakas, joka näyttää siltä, että sieni vuotaa verta pallomaisista reistä.

Ihminen on huomiota rakastava ja utelias eläin, joten mieleemme ei niin helposti tule, että eläimille, kasveille tai luonnonpaikoille meidän läsnäolomme ei aina ole hyvä asia. Ihmisessä tai muissa pedoissa heräävä inhon tunne suojelee vastustuskyvyttömiä eläimiä ja kasveja.

Jatkan veistoksen sivelyä. Inhoni vaihtuu ihastuksen tunteeksi, kun hiekan alta paljastuu herkullista suklaavaniljajäätelön väristä raidallista pintaa. Silti kauneus on harvoin luonnossa viatonta. Houkuttelulla ja nautinnolla on ristiriitaiset puolensa. Kukat ilmaisevat tätä intensiivisesti.

Kohtaan kävelyllä meren rantaan hurmaavan purppuraisen mäkitervakon. Violetin aallonpituuksia hehkuvan kukan teriö tulvii näkökenttääni. Väri purkautuu hiljalleen kihelmöiviksi sähköiskuiksi ruumiiseeni.

Kosketan androgyynin väristä purppuraista kukkaa. Tahma tarttuu sormenpäideni ihoon. Vedän sormen pois. Kauniin värisen kukan alta paljastuva varsi on täynnä hyönteisten ruumiita.

Kukka on kaksinaamainen. Lihansyöjäkasvin suloiset purppuraiset kukat kohoavat kalliolta taivasta kohti.

Taide herättää uteliaisuuden erilaisia luonnossa ilmeneviä aikakäsityksiä kohtaan. Kalliot, kasvit, sienet ja eläimet kantavat kätkettyjä historioita, jotka virtaavat osaksi aistimuksiani veistoksen kohtaamisen seurauksena. Lepään kauniina syyspäivänä rantakallioiden päällä ja havahdun siihen, että kosketan ruumiillani jotakin miljoonia vuosia vanhaa.

kuuntele essee